lauantai 25. marraskuuta 2017

Aamut Islannissa, illat Marokkoa ja Algeriaa kierrellen


Kaksi viihdyttävää kirjaa eri puolilta maailman kamaraa.

Aamujunassa olen lueskellut Satu Rämön kirjaa Islantilainen voittaa aina. Sepä on sujuvasti kirjoitettu ja mukaansa jutustelevasti tempaava kertomus Islannin satuisasta luonnosta, kansantarinoista sekä kansakunnan voittajaluonteesta, jolla tuntuu selittyvän jylhässä ympäristössä elämisen sinnikkyys ja vaikkapa viimeaikainen jalkapallomestaruuskin.

Rämö on jo vuosikymmenen verran asunut Islannissa avioiduttuaan, asetuttuaan ja tultuaan osaksi islantilaista suurperhettä, joka paikkapaikoin kirjan tarinassa tuntuu kattavan koko kansakunnan.

Monenlaista sukurakasta elämän menoa käy ilmi kuvauksen tuoksinassa, jossa vilkahtelee suuria perhejuhlia ja sukukokouksia. Yhtä köyttä vetävä kansa voittaa esteet ja pääsee ylitse kriiseistä. Osaapa vielä hyödyntää luonnonmullistuksetkin matkailubisneksen eduksi.

Hauskan sarkastisesti Satu kirjoittaa myös islantilaisten yltiöoptimistisesta suhtautumisesta elämään ja suunnittelemattomasta riskinotosta, joka johtaa milloin yksilöä, milloin koko kansakuntaa kummallisiin tilanteisiin. Erityisesti jäi mieleen juttu siitä, kuinka huikean noususuhdanteen aikana raha virtasi ja pankkeihin rekryttiin sijoitusneuvojia kalapaateista saakka. Toivottavasti työhön opastusta ehdittiin antaa kuitenkin.

Kourallinen hunajaa

Oliivitarhoista Marokon aavikoille ja Algerian palmulehtoihin vie puolestaan Annie Hawesin kirja A Handful of Honey. Mahtavan lahjakkaasti kirjoitettu, polveileva kuvaus Annien ja ystäviensä Gérardin ja Guyn värikkäästä reppumatkasta Pohjois-Afrikan historiallisiin kaupunkeihin ja keitaisiin. Olen nauttinut jokaisesta sivusta. Annie aloittaa tarinansa kertomalla nuoruutensa kommelluksista ja rohkeista irtiotoista Portugalin maaperälle. Siellä vanha Salazarin hirmuvalta nappaa kiinni irtolaisuudesta ja agitoinnista epäillyn nuoren tytön ja Annie pelastuu pulasta myöhemmin marokkolaispoikien seuraan, matkatessaan karkotettuna Ranskan maaperällä.

Lämpimät muistot noista ajoista innostavat Annien lähtemään miesten mukaan reissulle Ranskan vanhaan siirtomaahan Algeriaan, jossa Guy haluaa löytää omat juurensa; isänsä vanhan kotitalon ja postitoimiston, jossa tämä oli töissä ennen suurta hallinnon uusjakoa, jossa Algerian ranskalaiset joukolla pakenivat kansannousun tieltä.

Hawes osaa tarinan kerronnan ja mielenkiinnon ylläpitämisen taidon. Värikkäät kohtaamiset niin marokkolaisten kuin algerialaistenkin kanssa, ihmisten auttavaisuus, nerokas ongelmien ratkaisutaito ja jutustelut leiritulien ääressä, ovat tämän kirjan parasta antia. Monet kulttuurilliset erot saavat selityksen ja aina vain selvemmäksi tulee, että samanlaisia ihmisiä me olemme kaikki, riippumatta vallassa olevasta hallitusmuodosta, uskonnon sävystä ja varallisuuden määrästä.

Luontokuvaukset ja keskustelut värikkäissä huoneissa,  epätavallisessa roolituksessa - Annie on arabien joukossa kohtelultaan kuten "arvostettu mies"- avaavat etenkin naiselle näkymän muslimikulttuuriin ennen kokemattomalla tavalla.

Siinä sivussa Annie tulee ajattelemattaan myös loukanneeksi sopivaisuussääntöjä, unohtuessaan kohtaamaan naiset naisena: puhutellessaan ja katsellessaan sekä tuppautuessaan samaan pöytään. Mielenkiintoinen kirja, suosittelen jo pelkästään kulttuurillisista syistä. Toivottavasti suomennetaan myös pian.

tiistai 21. marraskuuta 2017

Kaksi kuolemaa: armelias ja armoton


Samana päivänä näyttäytyi elämän kaksi ääripäätä.
Anoppi kuoli sairastettuaan jo monien vuosien ajan Parkinsonin tautia. Viimeiset vuodet pedissä maaten, silmissä voimakas kaihi, kävelykyky unohtuneena. Radiotakaan ei  jaksanut kuunnella, ei edes hartaushetkiä tai äänikirjoja. Kellon raksutusta, ääniä hoivakodin käytäviltä. Satunnaisia parempia päiviä, hengityskatkoksia, keuhkokuumetta, kuivumista. Armeliaasti viimein sai nukkua pois.

Ystävän lapsi kuoli. Kaunis, nuori, lahjakas ihminen. Kaikki elämä edessä vielä. Henkeä ahdistaa kun ajatteleekin. Perheen suru, äidin suru, isän suru, pikkusisaren suru, kaikkien ystävien suru ja syvä osanotto. Aivan liian varhain loppui vasta alkuaan hapuileva lento, ei sitä ymmärrä.

Elämän suuret totuudet jättävät jälkeensä äänettömiä kysymyksiä. Kuoleman hetkellä hiljaisuus. Tyhjiö, peruuttamattomuus, lopullisuus. Ikävä.

torstai 2. marraskuuta 2017

Kotkan reissulla oli ruskaa ennen pakkasia ...

Ehdittiinpäs kuitenkin! Tänä vuonna on autoreissut jääneet tosi vähälle, mutta vielä ennen lumia ehdittiin sentään perinteinen Kotkan kierros.

Katariinan meripuisto ei pettänyt. Kaunista! Aivan mahtavat punakultaiset puut ja pensaat. Sapokka oli kaunis myös puisine veneineen ja kaarisiltoineen. Langinkoskella piipahdetiin kun ei muuta keksitty. Ensin ajateltiin, ettei viitsitä siellä käydäkään, mutta sitten tuli mieleen, että vesi on nyt poikkeuksellisen korkealla ja koski kuohuvana kaunis. Onneksi käytiin, oli vaikuttava kaikessa kohinassaan.

Tietysi Karhulassa piti pyörähtää myös. Siellä ruokapaikaksi valitsimme Karhulan hovin idyllisen kartanon, jossa viime keväällä on aloitettu myös ravintolatoiminta A la carte menuineen kaikkineen. Kaunis paikka, pieteetillä sisustettu ja hyvä ruoka.

Toinen Kotka-päivä kierrettiin sitten kaupunkia. Tutkailtiin kultaisena hohtavia bulevardeja, joiden pintaan lehmukset olivat pudottaneet keltaiset lehtensä. Sitten arjen tultua satoikin jo lunta, joka nyt pikkuhiljaa sulaa pois.

Meidän kotipihamme notkelmaan hanki kuitenkin jäi. Valkoinen pihamaa heijastelee kaamosvalojen välkettä. No, onhan se kaunista sekin.

Vinkki: Klikkaa kuvat suuremmiksi, ja voit naksutella ne auki ruudun alareunan kuvakkeista.



































keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Elämyksellinen Huovila sekä Lohjan kallioiden syvyyksissä lymyävä Tytyri

Viikonlopun pikapyrähdys valikoitui tällä kertaa Kärkölä-Järvelään, Huovilan puiston syystulille sekä Lohjalle, Tytyrin elämyskaivokseen.


Piskuisessa Kärkölässä ihmettelimme paikalle saapuneita autokolonnia sekä joka puolelta paikalle kiemurtelevia ihmisvirtoja. Olimme tulleet katsomaan Huovilan puiston vuotuisia, syyskauden lopettavia valojuhlia, mutta ohi oli minulta mennyt samaan aikaan juhlittava Kärkölä 150 v.

Juhlavaa oli. Letun paistoa, makkaraa ja kahvilan tarjoomuksia jonottavia joukkioita sekä paloautoja ja sammutusnäytöstä ihailevia pikkuihmisiä. Illan pimetessä alkoivat sadat kynttilälyhdytkin tuikkia tunnelmallisesti ja valon välke kimaltaa lammikon pinnasta. Kuin nenä päähän sopivat juhlan henkeen lapsien käsissä välkkyvät moniväriset valopötköt.

Musiikkiakin ohjelma oli luvannut, mutta yhtään säveltä emme onnistuneet kuulemaan. Yleishälinä ylitti kai ladon suunnalta kantautuvat laulelut, kaipa niitä kuitenkin esitettiin.

Koko komeuden kruunasi mahtava ilotulitus. Melkeimpä oli tuo juhlavampi ja näyttävämpi kuin Suomi100-tulitus vuoden vaihteessa Helsingin Kansalaistorilla. Varmasti juhlavuutta lisäsi myös Kärkölän peltomaiseman pilkkopimeä ympäristö.



Lohjalla yövyimme taas Haikarissa. Kauniisti kimmelsivät kaupungin valot Lohjanjärven peilissä kun asetuimme nauttimaan yömyssyä ennen nukkumaan asettumista. Hyvin vielä tarkeni yön ilman erityistä lämmitystä, vaikka "Trumatikki" hyvässä kunnossa nyt onkin.

Olin varannut liput Tytyrin elämyskaivoksen näytäntöön nimeltä Meidän aika. Kyllä oli koskettava esitys. Onnistunut oli myös 3D- heijastustekniikalla täydennetty niukkaeleinen lavastus. Myös näyttelijät onnistuivat hyvin tirauttaman kyneleen jos toisenkin katsojien silmäkulmista ja niistämisen turinaa kuului sieltä ja täältä. Suosittelen sekä näytelmää että kaivoskierrosta, niin paljon on ainutlaatuista ja oivaltavaa ideaa keksitty kaivoskuilujen uumeniin.


www.tytyrielamyskaivos.fi

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Aika palata ruotuun

Sadetta, sadetta, sadetta, on kuvannut menneen kesän meininkejä osuvasti. Paitsi! Lappiviikolla Pyhä-Luoston maisemissa paistoi ja ihanaa oli. Kovin kivisillä tunturirinteillä sohvaperunan jalat joutuivat koville ja loppuviikolla oli valittava pitkospuita ja puusiltoja reissukohteiksi, mutta niitäkin riitti.

Ametistikaivoksellakin pääsin käymään ja löytyihän se ametistikin. Kaivososaketta emme silti ostaneet, vaikka kovin houkutti. Osakkeenomistajana saisi kaivella päivät pääksytysten ja muutakin mukavaa, kuten omistajatapaamisia ja -kokouksia olisi luvassa. Mutta ei. Pitkä on matka täältä etelästä Luostolle lysthin pithon. Ehkä palkkatyötä ei kuitenkaan passaisi jättää täysin poies...

Matkasimme taas pitkän kaavan mukaan. Viikko sinne, siellä ja takaisin. Tokin takaisin tulimme hiukan nopeammin. Silloin osuimme saderintamaan jota ajelimme karkuun aina Raumalta Paraisille saakka.

Näin on siis hartioita lepuutettu ja käsi saatu pelittämään. Vielä on hyvin kestänyt työlliset kirjoittelut ja vähän muutakin tekstin tynkää. Seuraavassa kuvakavalkadi matkasta sinne ja takaisin (klikkaamalla sa suuremmiksi):

Jyväskylä Neron portaiden alapäästä

Haapajärvi - Rantapolku

Haapajärvi - Veteraani eli ruusupuisto


Oulu - kavavan varrella kesustassa Kaaoslava spontaaneille esiintyjille

Oulu - Hupisaarilla

Oulu - Hupisaarilta istutuksia

Kemin muraali

Kemin unkarinsyreeneitä

Kemissä kuusamaa

Kovia kokeneet matkaeväät, vettä pääsi "viinikellarin" lattialle

Rovaniemen kukkasia

Kemijärven kulttuuritalo Suomi100 näyttely

Pyhä-Luosto, Pyhätunturilla


Iso kuru


Pyhätunturin laella Tsokka ravintossa






Luosto, Ametistikaivokseen...

Kokkolan kukkia

Seinäjoki

Seinäjoki - Vapaudenpuisto?

Pori - Taavi silta

Kirjurinluodon Pioneja 

Pori - Kaupungintalon pihan "mökki"

Pori - Silta Kirjurinluodolle Hanhiluodon puolelta

Rauman pihoja


Tämä on mainio ruokapaikka! ja hyvät maisemat

Uusikaupunki


Paraisen kanava


Paraisten kaupungintalon puisto