torstai 26. kesäkuuta 2014

Intiassa monikanavaisesti



Kevätkesän kuluessa on tullut luettua kirja jos toinenkin. Aivan mukaviahan ne ovat olleet, eivät vaan jostain syystä ole avanneet tarinasuonta.

Mutta nyt viimeeksi lukemastani Mikael Bergstrandin kirja Delhin kauneimmat kädet, jäi mieleen intialaisen mentaliteetin kuvaustensa vuoksi. On kirja juoneltaankin viihdyttävä ja minun lukemistossani raikkaan oloinen sikäli, että päähenkilönä on pitkästä aikaa mies.

Tarina kertoo viisikymppisen viestintätoimiston copy/AD:n, Göranin elämästä avioeron, irtisanomisen ja kultaisen käden puristuksen jälkeen. Kotosalla nyhjöttävän ja masennukseen uppoutuneen miehen voimauttajaksi koituu vanhojen kantajermujen kokoontumisen seurauksena tullut kutsu ja mahdollisuus osallistua Intian kierrokseen, jonka vetäjänä toimii entinen opiskelukaveri, boheemi ja oman tiensä kulkija Erik.

Intia osoittautuu Göranin ennakkoluulojen kuvaksi, yllättää hajuillaan, vilinällään ja värikkyydellään. Sairastuttaa turistiripuliin ja tyrmää köyhyydellään, mutta tarjoaa myös välittömiä ihmisiä, ystävyyttä, hyväksymistä ja varauksetonta mukaan ottamista.

Kulttuurin kuvaukset ovat riemastuttavia. Intialaisen ystävän, Yogin, opettavaiset lauseet kertovat paljon. (Seuraavat lainaukset ovat muistin varaisesti kirjoitetut.)

Yksi ajatuksista menee jotenkin näin:

 "Parahin Gora, Intia on suuri maa, ihmisiä on paljon ja kaikille pitää riittää chapatia. Eikä oven vartijan työ ole kovin kiinnostavaa, joten hän tarvitsee välillä kaikkein erinomaisinta vaihtelua ja sitä tarjoaa, kun hän välillä saa tarkastaa kuitteja ja lyödä niihin kaikkein kauneimpia leimoja. Samoin kengän kiillottaja tarvitsee chapatinsa, ja samoin se, joka heitti mitä arvokkaimman lehmän lantaa kengillesi, saa osansa tästä chapatista. Sinun Gora, pitäisi olla mitä onnellisin, että olet järjestänyt niin monelle mahdollisuuden hankkia chapatia ja saanut hankittua mitä parhaimpia kalsareita ja tuottanut iloa kalsarikauppiaille ja kengänkiillottajille sekä heidän perheilleen."

Toinen mieleen jäänyt ajatelma koski myöhästymistä:
"Gora hyvä, ei sinun pidä moittia minua siitä, että tulin tunnin myöhässä sovittuun tapaamiseen. Et sinä tuntia menettänyt, vaan sait käyttöösi ylimääräisen tunnin. Sen tunnin aikana, kun odottelit minua tapaamiseen, sait maistella mitä maukkainta intialaista teetä, seurata ohi kulkevia ihmisiä ja istua kiireettömänä, kokien asioita, joita et olisi nähnyt jos olisin tullut ajoissa. Näin ollen sinä et menettänyt tuntia, vaan sait ylimääräisen tunnin itsellesi käytettäväksi mitä parhaimmaksi nautinnoksesi."

Tämän kirjan jatkoksi osui kuin nenä päähän televisiossa pyörivä maailman puutarhoja esittelevä sarja, jonka tuoreimmassa jaksossa Monty Don kierteli Intiassa, muun muassa juuri Delhissä sekä vehreässä Keralassa.


Lisäksi osui silmiin vielä toinen Intian kuvaus, nimittäin elokuva Ennen sateita, joka on intialais-brittiläistä yhteistuotantoa ja kuvaa britti-imperiuminen viimeisiä aikoja Intian peräsimessä.

Surullinen tarina, joka kuvastaa hyvin naisen asemaa sikäläisessä kulttuurissa - ja, meinasin sanoa - siihen aikaan - mutta kun tarkemmin tulin ajatelleeksi, ovat viimeaikaiset naisiin kohdistuneet väkivaltarikokset siellä vielä tänäkin päivänä ikävä arkinen totuus.

torstai 12. kesäkuuta 2014

Kukkia ja kartanoita

No nyt olen nähnyt kartanoita!
Suomalaista romantiikkaa parhaimmillaan ovat nämä toinen toistaan ihastuttavammat, pitsiverannoin  ja pylvästerassein varustetut 1800-1900-luvun vaihteen herttaisen kauniit kartanot, joita vieläkin voi ihailla.

Mielessäni saatan kuvitella helteiset poutapäivät ja parasollit sekä rehevät lehtikujat, joiden varjossa leveähelmaiset neidot ja valkokauluksiset herrat käyskentelevät pitkin kiemuraisia sorakäytäviä toisiaan vienosti silmiin katsellen.

Jokelan kartano, Hämeenkoski
Kartanoihin sain tutustua, kun otin osaa Puutarhanaisten kevätretkelle (täällä tarkempi tarina). Retken aluksi kiertelimme Huovilan puistossa ja kuulimme sen historiasta ja entistämistöistä. Tuo englantilaistyyppinen lammikkopuisto sekä Collinin suvun mielenkiintoiset vaiheet valloittivat sydämeni uudelleen. Eikä tämäkään käynti vielä riittänyt, vielä on päästävä sinne keskikesällä kun kukkaset ovat parhaimmillaan. Toki nyt jo näimme kurjenmiekkoja, kurjenpolvia, akileijoja ja ruusuja sekä syreeneitä ja iiriksiä. Silti kaikkein parhain kukkaloisto oli vasta nupullaan.

Retken lomassa pysähdyimme ruokailemaan Jokelan kartanoon Hämeenkoskelle. Viehättävä paikka. Suloinen lasiverannalla varustettu valkoinen rakennus, jonka alakerrassa on juhlava ruokasali valmistuskeittiöineen ja aulatiloineen ja yläkerrassa monta pientä, herttaista huonetta. Kartanossa järjestetään B&B majoitusta ympäri vuoden. Meidän murkinoistamme päätellen kannattaa aamiaismajoitukselle mennä, jos vain tilaisuuden saa.

Hankalan pellavaloukkuun tutustuimme myös. Enpä ole tästäkään kohteesta mitään aikaisemmin tiennyt. Mielenkiintoinen väläys teollistumisen historiaan avautui tuon Tampellan kutomoille pellavaa tuottaneen, Suomen ensimmäisen koneellisen loukuttamon tuotantotiloissa. Nyt loukku toimii museona ja päärakennuksen tiloissa järjestetään taidenäyttelyitä ja myydään kokous- ja juhlatilaa erilaisille organisaatioille.

Porkkalan kartano, Lammi
Porkkalan kartano oli aivan omanlaisensa kohde. Se on edelleen yksityinen koti, joten oli mahtavaa päästä tutustumaan pihan perennapuistoon ja valtaviin agaaveistutuksiin. Taidokkaat kasviryhmät, orvokit ja kukkapuut, sadat bellikset ja tänä keväänä upeasti kukkivat alppiruusut antoivat iloa silmälle. Ei edes sade haitannut kun ponnistelimme pitkin sorakäytäviä tutkimaan nauhuspenkkejä, tulikellukoita ja erilaisia nupullaan olevia suloisuuksia.

Ja kuinka ollakaan, työpaikan Tyhy-päivä osui tänä vuonna Sannäsin kartanoon.


Sannäsin kartano, Porvoo
Sadekeli teki maisemasta entistäkin vehreämmän ja raikkaan. Linnun liverrystä ja käen kukuntaa kuunnellen kävelimme pitkin luontopolkua, joen vartta ja vihreänä lainehtivien peltojen pientareita. Ihastelimme pinkkejä ailakkeja, metsäkurjenpolvia, kieloja ja koiranputkia sekä pitkänhuiskeita piennarpukinpartoja, jotka lienevät viheliäisiä rikkakasveja, mutta minun silmissäni kovin kauniita, rotevia ja pystypäisiä, ilmestyksiä.

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Kilpasilla vuohenputken kanssa


Vaikka tuntui että kesän tuloa sai odotella hyvän tovin, on se nyt vihdoin saavuttuaan räiskäyttänyt kaikki panokset kehiin. Vehreyttä, vihreyttä, kukkaa - ja lämpöäkin aika ajoittain - piisaa. Puut ja pensaat kasvavat yli äyräidensä ja perennapenkit rehottavat vuohenputkista.

Viime keväänä innostuin vuohenputkisalaattia syömään, tänä keväänä olen toistaiseksi vain repinyt putkia ylös maasta hiki hatussa. Tuntuu, että joka päivälle riittää sama määrä kitkettävää riippumatta siitä kuinka paljon on puskissa kyykkinyt. Mutta ihanaa se on!

Naapurille totesin, että turhaan minä valitan kitkemisen kiivautta. Tykkään sitä tehdä, sen osaan ja siistiä jälkeä saa nopsasti - vaikkakin hetkiseksi vain.

Talven viemää

Tämän kesän kukkasaldo on murheellinen. Talven alle ovat jääneet pitkäaikaiset ihanaiseni, jalokärhö Ville de Lyon ja köynnösruusu New Dawn. Olen niitä päivystänyt esiin työntyviksi maan rakosesta, mutta ei ketään kuulu.

Saman kohtalon lie kokeneet myös Qeen Elisabeth -jaloruusut, mutta niitä voi vielä hetken toivoa tuleviksi. Myös päivänkakkaraa muistuttava Pikku prinsessa on lähes tietymättömissä ja arovuokoista nousi esille vain muutama. Kymmenet tulppaanit jäivät maan poveen ja korallikeijunkukkakin on kuollut. Pidänpä hiljaisen hetken näiden muistolle.

Vielä voimissaan

Onpa silti myös hyviä uutisia. kellokuusamasta, Kolkwitsia amabilis, ei ole paleltunut oksan oksaa ja koska kukat tulevat ylivuotisiin varsiin, on nuppuja nyt runsaasti.
Kultaköynnöskuusama rehottaa tukipuunsa ympärillä vankempana kuin koskaan, se on kukkinut vain kerran aikasemmin, ja sen jälkeen jäi vuodeksi tietymättömiin. Vihdoin kuitenkin nousi maan uumenista ja kasvoi vahvaksi. Nyt todella odotan uutta kirkkaankeltaista ja huumavasti tuoksuvaa kukintaa innolla.
Alppiruusut Mikkeli ja Haaga ovat runsaamassa kukassa kuin koskaan. Sen sijaan niiden seurassa kasvava Dahurian atsalea (Rhododenron dauricum) ei ole nuppujaan avannut, ne lienevät taas kerran paleltumisen uhreja. Itse puska sentään voi hyvin ja tuoksuu vahvasti suopursulta.